HENRI MATISSE|10 MIN LUKUAIKA

Opas Henri Matissen teoksiin

Olet luultavasti nähnyt nämä kuvat ennenkin, ja jokainen niistä muuttui työn edetessä. Nizzan ateljeeseen tuli vuonna 1935 uusi malli. Uusi malli on kuvattu maalauksessa nukkumassa, ja jokainen maalauksen työvaihe valokuvattiin. Siksi teoksen syntyyn vaikuttaneita ratkaisuja voi yhä seurata.

KIRJOITTAJA Moryarty

JAA

Matissen ”Elämänilo” — Henri Matisse, tekijänoikeuksista vapaa teos, lähde: Wikimedia Commons

Henri Matissen taidetta esitellään yleensä kausittain: fauvismin vuodet, koristeelliset sisätilat ja viimeisen vuosikymmenen paperileikkaukset. Itse työskentely ei kuitenkaan koskaan noudattanut tällaista jakoa. Sama asento, hiha ja sininen arkki palaavat hänen maalauksissaan, vedoksissaan ja paperileikkauksissaan. Nämä kuusi Henri Matissen teosta näyttävät, miten asento, hiha ja sininen arkki toistuvat vuosina 1935–1952. Jokainen kuudesta tarinasta kertoo, kuka oli mallina, miten teosta muokattiin tai miten se painettiin ja minkä museon tai kokoelman hallussa se nyt on.

Tarina alkaa Nizzan ateljeeseen vuonna 1935 tulleesta uudesta mallista ja päättyy vuonna 1952 leikattuihin neljään siniseen alastonkuvaan. Valokuvien ansiosta voimme seurata maalausten työvaiheita: vuodesta 1935 lähtien Matisse kuvautti maalauksiaan vaihe vaiheelta tarkastellakseen keskeneräisiä töitään. Kuvat ovat säilyneet sekä ”Le Rêve” -teoksesta että viisi vuotta myöhemmin maalatusta ”La Blouse roumaine” -teoksesta. Vedosten ansiosta teokset tavoittivat laajemman yleisön. Edmond Vairel painoi ”Jazz”-kirjan kuvat samoilla Linelin guassiväreillä, joita oli käytetty mallikuvissa, ja Mourlot painoi Nizzan julisteen Pariisissa. Nykyään teokset ovat museoissa: Centre Pompidoun kokoelmassa ovat molemmat maalaukset, ”Le cirque” -kuvan mallikuva ja kaksi sinistä alastonkuvaa. Nizzan matkajulisteen litografinen vedos on New Yorkin Museum of Modern Artissa.

”Le Rêve” ja uusi malli, joka muutti Matissen työtä

Matisse aloitti ”Le rêve” -maalauksen (1935) Nizzassa 1. huhtikuuta 1935 ja sai sen valmiiksi 14. toukokuuta. Nuo kuusi viikkoa aloittivat jotakin suurempaa: vuonna 1935 Lydia Delektorskaja alkoi poseerata hänelle päivittäin. Tässä maalauksessa nukkuu Lydia Delektorskaja, ja tähän asentoon hän palasi yhä uudelleen. Yhteistyön päättyessä hän oli ollut mallina yli sadassa piirroksessa ja luonnoksessa sekä noin yhdeksässäkymmenessä maalauksessa. Tämä maalaus esittää rentoa hahmoa ja on tämän pitkän yhteistyön varhainen teos.

Centre Pompidoun teostietojen mukaan juuri tämän mallin tapaaminen sai Matissen näkemään työnsä uudella tavalla. Hänen rento asentonsa näkyy jo aivan ensimmäisessä piirroksessa, jonka Matisse hänestä teki. Kasvojen levollisuus, johon museo kiinnittää huomiota, ulottuu koko maalaukseen.

Maalauksesta on säilynyt kuusi eri työvaiheissa otettua valokuvaa, jotka näyttävät, miten maalausta muokattiin perusteellisesti. Vaihe vaiheelta hahmo kasvoi kuvassa suuremmaksi, kunnes se ulottui kankaan reunan yli.

Samanaikaisesti syntyi rinnakkaisteos ”Le Nu rose”, jota Centre Pompidou pitää vuoden tärkeimpänä maalauksena ja joka on nykyään Baltimore Museum of Artissa. Museo tulkitsee ”Le rêve” -teoksen askeleeksi kohti tuota suurempaa maalausta. Niitä yhdistävät divaanin ruudullinen kangas sekä sinisen ja vaaleanpunaisen rinnastus. Lopullista kuvaa kuvaillessaan museo näkee vaaleanpunaisen vartalon muotona sinisellä pohjalla, kun taas taustan siniset alueet erottuvat itsenäisinä muotoina.

Maalauksen myöhempiä vaiheita voi seurata asiakirjoista. Vuonna 1947 se siirtyi New Yorkin Pierre Matisse Gallerysta Avignonin Palais des Papesissa järjestettyyn näyttelyyn. Kaksikymmentäyksi vuotta myöhemmin, vuoden 1968 Matisse-retrospektiivissä Lontoon Hayward Galleryssa, se oli esillä nimellä ”The Dream”. Tuolloin teos kuului Pierre Matisse -pariskunnan kokoelmaan.

Pariisin Musée national d'art moderne osti sen vuonna 1979, ja siitä lähtien se on kuulunut Centre Pompidoun kokoelmaan. Vuonna 1940 syntyi toinen, erilainen maalaus nimeltä ”Le Rêve”, joten vuosiluku 1935 erottaa tämän teoksen siitä.

Miten kirjaillusta romanialaisesta puserosta tuli ”La Blouse roumaine”

Centre Pompidoun teostietojen mukaan Matisse keräsi käsityönä valmistettuja tekstiilejä, ja niiden kuvioiden graafinen kauneus teki häneen vaikutuksen. Kiinnostus näkyy vuonna 1936 Cahiers d'art -lehdessä julkaistuissa tussipiirroksissa, joissa mallilla on jo pusero, jonka leveät hihat on kirjailtu. Sarah Aaronsonin julkaisemassa museotekstissä kerrotaan, että tämän teosryhmän taustalla olevat puserot tulivat Matissen ystävältä Palladylta. Romanialaiset talonpoikaispuserot olivat muodissa 1920-luvun Pariisissa osittain siksi, että Romanian kuningatar Maria Saksi-Coburg-Gotha käytti niitä.

Hän maalasi ”Romanialaisen puseron” (1940) Nizzan Hôtel Réginassa joulukuun 1939 ja huhtikuun 1940 välisenä aikana. Alkuperäinen malli oli Lydia Delektorskaja, vaikka vuosien varrella innoittajiksi on ehdotettu muitakin naisia, muun muassa Elvire Popescoa, Hélène Vacarescoa, Anna de Noaillesia ja Marthe Bibescoa. Aluksi maalauksessa oli kukkakuvioinen tausta, ja mallin ruskeat hiukset oli muotoiltu ajan muodin mukaisiksi kiharoiksi ja kiehkuroiksi. Hänellä oli yllään pusero, jota Matisse kuvaili sanoilla ”kaunis vanha romanialainen pusero, joka on kirjailtu murretunpunaisilla ristipistoilla”.

Matisse oli kuvauttanut maalauksensa vaihe vaiheelta jo vuodesta 1935 lähtien, ja tämän kankaan kohdalla tapa tuotti kattavimman aineiston: jokainen työvaihe tallennettiin filmille työn edetessä. Sisustuksen yksityiskohdat katosivat, kuviot pelkistyivät ja värit asettuivat tasaisiksi pinnoiksi, kunnes mallin kasvonpiirteet korvasi pelkkä soikio. Pusero sen sijaan ei kadonnut. Centre Pompidou kutsuu kirjailtua koristelua maalarin todelliseksi aiheeksi. Teoksen paradoksi on siinä, että maalauksen aiheena oli aluksi nainen ja lopuksi pusero.

Kun maalaus asetettiin näytteille, valokuvat ripustettiin sen viereen. Joulukuussa 1945 uusi Galerie Maeght aloitti näyttelyohjelmansa Pariisissa kuudella Matissen maalauksella. Se oli gallerian ensimmäinen tapahtuma kaupungissa. Tämän maalauksen rinnalla olivat päivätyt kuvat sen kolmestatoista vaiheesta, kehystettyinä kuin itsenäiset maalaukset.

François Campaux teki valokuvista myöhemmin elokuvan, jossa ne näytetään peräkkäin. Näin maalauksen syntyä voi seurata vaihe vaiheelta.

Matissen asunnossa boulevard Montparnassella vanhempi maalaus riippui keskellä. Sen kummallakin puolella olivat ”La Blouse roumaine” ja vuonna 1940 maalattu ”Le Rêve”. Maalaus päätyi kansallisiin kokoelmiin kahdessa vaiheessa. Ensin se sijoitettiin sinne väliaikaisesti korvaamaan lainaan lähtenyttä maalausta, ja sitten taiteilija lahjoitti sen 21. lokakuuta 1949 päivätyllä ilmoituksella. Valtio kirjasi teoksen kokoelmiinsa vuonna 1953, ja siitä lähtien ”La Blouse roumaine” on kuulunut Centre Pompidoun Musée national d'art moderne -museon kokoelmaan.

Maalaus on saanut suosiota myös muodin piirissä. Yves Saint Laurent nimesi vuoden 1981 malliston ”La Blouse roumaine” -teoksen mukaan, ja sekä Jean Paul Gaultier että Tom Ford ovat rakentaneet mallistoja sen kuvan pohjalta. Centre Pompidoun ollessa suljettuna remontin vuoksi maalaus matkustaa Amsterdamin H'ART Museumiin ”Chez Matisse” -näyttelyyn. Tämä on vasta toinen kerta, kun Pompidou lainaa sen.

”Sirkus” ja Tériaden suunnitelmat ”Jazz”-kirjaa varten

Kreikkalaissyntyinen kustantaja Tériade, oikealta nimeltään Efstratios Eleftheriadis, oli ehdottanut Matisselle värillistä kirjaa jo kesällä 1941. Hän kuvaili ajatusta moderniksi kuvitetuksi käsikirjoitukseksi, jossa olisi maalauksia. ”Jazz”-kirjaksi myöhemmin muotoutuneella teoksella oli aluksi toinen nimi, ja nykyään nimellä ”Sirkus” (1947) tunnettu kuva on yksi sen kuvasivuista.

Siihen mennessä Matissen olosuhteet olivat muuttuneet jyrkästi. Vuoden 1941 syöpädiagnoosi ja sitä seurannut leikkaus sitoivat hänet tuoliin ja vuoteeseen. Kirjahankkeen käynnistyessä hän oli 74-vuotias. Hän ei voinut maalata tai tehdä veistoksia entiseen tapaan, joten hän jakoi työn itsensä ja avustajiensa kesken: avustajat maalasivat paperiarkit guassiväreillä, ja Matisse leikkasi niitä. Sakset korvasivat siveltimen, ja paperia saattoi työstää tuolista käsin.

Sirkussivun mallikuva on päivätty heinäkuulle 1946. Se on tehty kuten kaikki ”Jazz”-kirjan kuvat: guassiväreillä maalattua paperia on leikattu ja liimattu kankaalle kiinnitetylle paperille. Se saattoi olla tarkoitettu kirjan kansikuvaksi, mutta asiakirjoissa tätä pidetään mahdollisuutena, ei varmana tietona. Lopullinen paikka sen sijaan tunnetaan: kuva II, ensimmäinen koko sivun kuva, jonka lukija näkee ”Jazz”-kirjassa.

Niin monet varhaisista kuvista esittivät sirkustaiteilijoita, että kirjan nimeksi suunniteltiin aluksi ”Le Cirque”. Kun mukaan tuli aiheita, joilla ei ollut mitään tekemistä sirkuksen kanssa, nimi vaihtui ”Jazziksi”. Matisse kertoi kuvien syntyneen siitä, mitä hän kutsui kiteytyneiksi muistoiksi sirkuksista, kansansaduista ja matkoista. Sirkussivulta näkee, miksi ensimmäinen nimi oli luonteva: sivulla on laaja sininen kenttä, musta akrobaatti vinossa valkoisessa tilassa, keltainen kaistale, jolle on siroteltu punaisia ja mustia kirjaimia, sekä sinisen halki putoavat oranssit kirjaimet.

Painettujen kuvien oli toistettava paperileikkausten värit uskollisesti. Se oli Matissen ainoa ehto. Tériade valitsi sapluunapainannan, jossa voitiin käyttää samoja Linelin guassivärejä kuin mallikuvissa. Väripainatuksen toteutti Edmond Vairel, ja Draeger Frères painoi Matissen käsin kirjoittamat tekstisivut.

”Jazz” ilmestyi 30. syyskuuta 1947 kahtena laitoksena: 250 kappaleen kirjalaitoksena, jossa kuvat vuorottelivat taiteilijan käsin kirjoittaman tekstin kanssa, ja sadan kappaleen salkkulaitoksena, jossa oli vain vedokset. Art Institute of Chicago osti oman sirkussivun vedoksensa toukokuussa 1948 taidekauppias Pierre Berèsiltä, joka oli saanut sen taiteilijalta ja kustantajalta. Alkuperäinen mallikuva, jonka Matisse itse leikkasi, siirtyi Centre Pompidouhun vuonna 1985 osana ”Jazz”-kirjan mallikuvia. Luovutus hyväksyttiin verojen maksuksi.

”Nice, Travail et Joie” muuttaa asetelman matkajulisteeksi

Vintagejulisteita myyvän Galerie 123:n mukaan Nizzan matkailutoimisto pyysi Matissea suunnittelemaan kaupunkia mainostavan julisteen. Library of Congressin tiedoissa vuoden 1947 julisteen julkaisijoiksi mainitaan Syndicat d'Initiative de Nice ja Union Méditerranéenne pour l'art moderne.

Matisse ei maalannut julistetta varten uutta kuvaa. Galerie 123:n mukaan ”Nizza, työ ja ilo” käyttää uudelleen hänen vuoden 1947 maalaustaan ”Nature morte aux grenades, Vence”. Maalatun kuvan lisäksi julisteessa ovat hänen käsin kirjoittamansa sanat ”Nice, Travail & Joie”. Palmut, hedelmät ja lautanen ovat asetelma, mutta käsin kirjoitetut sanat tekevät siitä kutsun saapua Nizzaan.

Litografisen julisteen painoi Pariisissa Mourlot'n painopaja.

Yksi julkaistuista vedoksista päätyi ehkä yllättävään kokoelmaan: litografia on New Yorkin Museum of Modern Artin arkkitehtuurin ja muotoilun osastolla G. E. Kidder Smithin lahjoittamana.

Miten Matisse teki ”Nu bleu II” -teoksen

”Nu bleu II” kuuluu vuoden 1952 neljään siniseen alastonkuvaan. Matisse teki ne Nizzassa Hôtel Réginan tilavassa ateljeessa, ja työ eteni nopeasti: ”Nu bleu I”, ”Nu bleu II” ja ”Nu bleu III” syntyivät peräkkäin, kukin muutamassa tunnissa. Numerointi ei noudata teosten syntyjärjestystä.

Numerointi ei myöskään kerro, miten paljon piirtämistä leikkaamisen taustalla oli. Sarjan syntyä edelsi turhautumisen kausi. Matisse laski sakset, piirsi istuvaa alastonta naista yhä uudelleen ja palasi vasta sitten leikkaamiseen. Itse asennon juuret ulottuivat vuosikymmenten taakse istuviin hahmoihin, joita hän oli tutkinut maalauksissa ja veistoksissa: ”Nu assis, Olga” (1910) ja ”Vénus à la coquille” -teoksen toinen versio (1932).

Lydia Delektorskaja, joka oli hänen rinnallaan sarjan syntyessä, muisteli, että jokainen sininen alastonkuva leikattiin eri päivänä yhdellä kertaa ja siihen kului enintään 15 minuuttia. Centre Pompidoun tietojen mukaan ”Nu bleu I”, ”Nu bleu II” ja ”Nu bleu III” syntyivät kukin muutamassa tunnissa.

Muotojen väliin jäävät aukot merkitsevät vartalon niveliä ja luovat litteään paperiin tilavuuden tuntua, esimerkiksi silloin, kun koukistunut jalka kulkee toisen jalan reiden edestä. Koska hahmo on leikattu yhdestä arkista, voit kuvitella aukkojen sulkeutuvan jälleen. Toisiinsa lomittuvat siniset paperimuodot asettuvat lämpimänsävyiselle beigelle pohjalle, ja niiden reunat ovat terävärajaiset.

”Nu bleu II” tuli Centre Pompidoun kokoelmaan vuonna 1984, ja nykyään se kuuluu Pariisin Musée national d'art moderne -museolle. Se oli mukana MoMAn ja Tate Modernin yhdessä järjestämässä vuoden 2014 katsauksessa ”Henri Matisse: The Cut-Outs”.

Miksi ”Nu bleu III” on valmis taideteos

”Nu bleu III” syntyi kahden edeltävän teoksen tavoin muutamassa tunnissa vuonna 1952. Arkissa on signeeraus ja päiväys H MATISSE 52.

Teoksen omistava Centre Pompidou ilmaisee asian selvästi: sinisissä alastonkuvissa paperileikkaustekniikka jää täysin näkyviin, ja leikattu paperi on itsenäinen taidemuoto. Reunoissa näkyy saksien jälki, erillisten muotojen väliin jäävät aukot säilyvät, ja syvänsininen siluetti hahmottuu yhtä aikaa vartaloksi ja leikatuksi paperiksi.

Museo osti ”Nu bleu III” -teoksen vuonna 1982, ja siitä lähtien alkuperäinen on kuulunut Pariisin Musée national d'art moderne -museon kokoelmaan.

Kaikki neljä sinistä alastonkuvaa koottiin jälleen yhteen Grand Palais'n ”Matisse, 1941–1954” -näyttelyyn, joka avautui 15. kesäkuuta 2018.

Kodin rauhalliseen huoneeseen, kuten makuuhuoneeseen, ripustaisimme ”Le Rêve” -teoksen, jossa on nukkuva hahmo. Jos jokin näistä kuudesta teoksesta on saanut sinut katsomaan oman kotisi seinää uudella tavalla, Henri Matisse -kokoelmamme kokoaa paperileikkaukset, puseron ja nukkuvan hahmon yhteen paikkaan.

Tiesitkö?

Vuonna 1952 Matisse teki omaksi ilokseen 16-metrisen ”La Piscine” -friisin.
Kesällä 1952 Matisse ja Lydia Delektorskaja menivät Cannesin yleiseen uimalaan vain katselemaan uimahyppääjiä.
Kuvanveistäjä Constantin Brancusi oli tunnettu siitä, että hän saapui Montparnassen juhliin romanialaiseksi talonpojaksi pukeutuneena.
Hôtel Réginassa hänen ruokasalinsa säkkikankaalla päällystettyjä seiniä kiersi leveä valkoinen paperikaistale, joka oli kiinnitetty juuri hänen päänsä korkeuden yläpuolelle.
”La Blouse roumaine” esiintyy asiakirjoissa myös muilla nimillä, muun muassa ”Jeune fille: la blouse roumaine”, ”La blouse paysanne” ja ”La Blouse paysanne roumaine, fond rouge”.
Taten näyttelyripustuksista vastaava johtaja Matthew Gale on todennut, että Matissen paperileikkauksia pidettiin aikansa taidemaailmassa lapsellisina.
Matisse teki myös ”Nu bleu” -nimisiä litografioita paperileikkauksina tehtyjen hahmotutkielmien pohjalta. Sarja oli puolivälissä, kun hän kuoli vuonna 1954.

Kysymyksiä Matissen taiteesta

Millaista tyyliä Henri Matissen taide edustaa? Matisse oli fauvistien johtohahmo. Tämä pariisilaisten maalarien ryhmä vapautti värin kohteen kuvaamisesta ja antoi sen toimia kuvassa itsenäisesti. Väri, viiva ja kaksiulotteiset kuviot kulkivat Matissen mukana hänen pitkän elämänsä loppuun asti. Paperileikkaukset ovat saman pyrkimyksen myöhäinen muoto: guassi antoi värin ja sakset viivan.

Miten Henri Matisse teki paperileikkauksensa? Hänen avustajansa maalasivat ensin paperiarkit guassiväreillä, ja Matisse leikkasi sitten saksilla suoraan väripintaan.

Mitä sairautta Henri Matisse sairasti? Matissella todettiin mahasyöpä vuonna 1941, ja leikkauksen jälkeen hän teki taidetta leikkaamalla maalattuja paperiarkkeja käsin. Tällä tekniikalla syntyivät siniset alastonkuvat.

Miksi ”La Blouse roumaine” on niin kuuluisa? Osittain siksi, että maalauksen työvaiheet esiteltiin yleisölle. Kolmentoista työvaiheen valokuvat olivat valmiin maalauksen vieressä Galerie Maeghtin ensimmäisessä Pariisin näyttelyssä vuonna 1945. François Campaux'n elokuvan avulla yleisö saattoi katsoa, miten maalaus pelkistyi. Sitten muoti tarttui siihen: Yves Saint Laurent nimesi vuoden 1981 malliston sen mukaan. Matisse itse palasi aiheeseen jatkuvasti ja maalasi siitä kymmenen versiota vuosina 1939–1945.

Missä voin nähdä Matissen siniset alastonkuvat? ”Nu bleu II” ja ”Nu bleu III” ovat molemmat Pariisissa Centre Pompidoun Musée national d'art moderne -museon kokoelmassa. Kaikki neljä koottiin yhteen Grand Palais'n ”Matisse, 1941–1954” -näyttelyyn. Tate Modernin paperileikkausnäyttelyssä puolestaan oli yhdessä esillä enemmän sinisiä alastonkuvia kuin koskaan aiemmin.

Miten valmistamme Matisse-julisteemme? Jokainen teos restauroidaan käsin niin, että sen alkuperäinen ulkoasu ja värit säilyvät. Se painetaan Barcelonan työpajassamme 230 g/m²:n mattapintaiselle taidepaperille arkistolaatuisilla pigmenttimusteilla. Pidämme hinnat kohtuullisina, sillä uskomme, ettei taiteen pitäisi kuulua vain hyvätuloisille. Tietoa tilauksista, kehyksistä ja toimituksesta on usein kysytyissä kysymyksissä.

Kirjoittajasta

Moryarty perustettiin vuonna 2015, ja sen valikoimassa on yli 2 000 museoista, kirjastoista ja kokoelmista löydettyä vintagejulistetta. Jokainen teos restauroidaan käsin sen värejä muuttamatta. Painamme vedokset itse Barcelonassa mattapintaiselle taidepaperille. Juuri Matissen tasaisissa väripinnoissa ja leikatuissa reunoissa huolellisen työn jälki näkyy selvemmin kuin useimmissa muissa julisteissa. Kirjoitamme teoksista, koska niiden tarinat ovat olennainen osa sitä iloa, jota teokset seinällä tuottavat.

Lähteet

Takaisin blogiin

Ostoskorisi on tyhjä

Ostoskorisi

Arvioitu kokonaishinta